Viime aikoina on mietitty lapsuutta. Omaa ja omien lasten. Tunnettu tummia tunteita sekä siksi että on kärsitty että siksi, että koetaan osallisuutta muiden onnettomiin sattumiin.*****
Näistä puhuminen on kallisarvoista. Silloin voidaan oikaista väärinkäsitykset ja ymmärtää se, että asioilla on useita puolia, että ensin oikealta näyttävä voi kohta valistua virheeksi ja myöhemmin kokemukseksi, jonka piti olla ja opettaa.
*****
Minä olen saanut elämän ihmisiltä, joita olen aina rakastanut, kunnioittanut ja silloin tällöin kummastellut, mutten koskaan syyttänyt omista virheistäni. Tänään tunnen olevani heidän ystävänsä, vaikka myös lapsi, mutta ehkä tämä lapsellisuus tästä taas vähenee kunhan kasvan ja vahvistun.
*****
Olette hurjan tärkeitä, äiti ja isi!
4 kommenttia:
Olet onnellisessa asemassa. Vanhemmuuden suhteen. Omaakin vanhemmuutta on paljon helpompi kasvattaa, kun on joku malli. Minä olen ihan pihalla vanhemmuuteni kanssa. Ei ole ollut isää, eikä oikein äitiäkään.. Vaikeaa.
Mutta oma kokemus lapsuudesta heijastuu yllättävän paljon omiin lapsiin. Positiivisesti tai negatiivisesti.
Kiva että taas käväisit!
Olen onnellinen vanhempieni suhteen, mutta itse en siis ole kenenkään vanhempi, enää edes epävirallisesti. (Pitäisiköhän minun joku kerta kirjoittaa joku yhteenveto seikkailuistani tähän asti, etteivät nämä ihmissuhteisiin liittyvät kirjoitukseni kävisi turhan kryptisiksi...?)
Kuitenkin, kun olen ollut edes "varavanhempi", vuosia kyllä, olen huomannut ottavani mallia etenkin äidistäni, joka siis on ammattikasvattajakin, mutta etupäässä vain - äidillinen(:
Vielä lisäisin:
En tietenkään voi kuvitella miltä tuntuu, jos on kasvanut ilman äitiä ja isää, mutta monesti lasten kanssa olen löytänyt itseni miettimästä, mitä MINUSTA tuntui pienenä tällaisessa tilanteessa, miten ajattelin ja koin asian... Eihän noita lapsuuden tuntemuksia voi täydellisesti muistaa, ja kaikkia nykylasten kanssa vastaantulevia tilanteita ei ehkä ole edes kokenut, mutta yllättävästi tuon tapainen ajatuksen vääntö on joskus auttanut "kasvatusratkaisuja" etsiessä. Silloin saattaa löytää ne työkalut jotka sopivat pienen ongelmiin, eikä yritä käyttää niitä liian isoja, jotka sopivat parhaiten aikuisen käteen.
Vaan vanhempinemme tai ilman, kukaan meistä ei voi kasvattaa ns. puhtaalta pöydältä käsin. Kylläpä niihin asenteisiin, tunteisiin ja tapoihin joita lapsillekin välitämme, sisältyy aina tavallaan koko elämänhistoriamme. Tiettyä viisautta saa itsestään etsiskellä, jottei käytöksellään paljastaisi lapsille kaikkea sitä, mitä on itse kokenut.
Itse olen aina ajatellut, että lapset ovat Ihmisiä. Että heitä pitää kunnioittaa persoonina, eikä ainakaan vähätellä. He aistivat kyllä sen, että heitä kuuntelee ja arvostaa, jolloin sinäkin saat heidän kunnioituksensa. Sanasta 'kasvattaa' en oikeastaan edes pidä: kyllähän ihminen kasvaa joka tapauksessa. Meidän lähellä olevien aikuisten pitäisi vain katsoa, etteivät taimet tallaantuisi, joutuisi syödyksi, saisi liikaa verrä tai aurinkoa, kukkisi liian varhain... Katsottava, ettei ne kasva ihan kieroon! ((:
(Kylläpäs innostuin.)
Innostuminen on hyvästä. Sanoisin, että keskimäärin on hyvillä jäljillä, jos haluaa olla lastensa vanhempana. Silloin sitä pyrkii kai tekemään parhaansa.
Liian usein omakin lasten kasvattaminen perustuu omaan väsymykseen ja tapahtuu omilla, ei lasten ehdoilla.
Kuulostaa siltä, että sinusta bit tulee joskus vielä kelpo äiti, jos sellaiseen päätät ryhtyä.
Lähetä kommentti