Kuu on surullinen. Sehän on rakastunut aurinkoon, mutta saa tyytyä vain heijastamaan sen valoa. Ilman aurinkoa kukaan ei tietäisi, että kuu edes on.
*****
Aurinko valaisee päivän, kuu hopeoi yön. Se tyytyy romantisoimaan rakastuneiden hetkiä, kun ei koskaan saa sitä, ketä itse kaipaa.
*****
Mutta kuu ei itke. Vai itkeekö se silloin kun kukaan ei näe? Ei se myöskään naura; aurinko nauraa aina. Kun se joskus pääsee samalle taivaalle suuren valon kanssa, kukaan ei välitä sen haljusta heijastuksesta. Se saa loistaa vain ollessaan yksin.
*****
Auringon ja kuun kohdatessa - vaikka eivät ne oikeasti tapaa - jommasta kummasta näkyy vain varjo, ja se toinenkin peittyy.
*****
*****
*****
Kuva äsken päättyneestä pimennyksestä (täällä päin maailmaa vain osittainen) on ystäväni Stacyn ottama (kuten myös pikkukuva minusta sivun laidassa laiturilla). Otsikon alta löytyy lisätietoja taivaankappaleista kiinnostuneille.
*****
Aurinko valaisee päivän, kuu hopeoi yön. Se tyytyy romantisoimaan rakastuneiden hetkiä, kun ei koskaan saa sitä, ketä itse kaipaa.
*****
Mutta kuu ei itke. Vai itkeekö se silloin kun kukaan ei näe? Ei se myöskään naura; aurinko nauraa aina. Kun se joskus pääsee samalle taivaalle suuren valon kanssa, kukaan ei välitä sen haljusta heijastuksesta. Se saa loistaa vain ollessaan yksin.
*****
Auringon ja kuun kohdatessa - vaikka eivät ne oikeasti tapaa - jommasta kummasta näkyy vain varjo, ja se toinenkin peittyy.
*****
*****
*****
Kuva äsken päättyneestä pimennyksestä (täällä päin maailmaa vain osittainen) on ystäväni Stacyn ottama (kuten myös pikkukuva minusta sivun laidassa laiturilla). Otsikon alta löytyy lisätietoja taivaankappaleista kiinnostuneille.
7 kommenttia:
Hmmm... täällä on äidytty runolliseksi. Aurinko kuulostaa kirjoituksessasi hiukkasen narsistiselta, jos sallit sanoa. Ja kuu epätoivoiselta. Toisiaan täydentävät vastakohdat, tai ainakin toinen täydentää toista.
Voi olla niin.
Joku kysyi, onko kuu iloinen vai surullinen. Tällaista tuli mieleeni siitä.
Sitten se kysyjä - jota parhaillani ikävöin - sanoi aivan oikein, että tuota pitäisi tiedustella kuulta itseltään.
Meillä on vain mielipiteitä ja arvauksia.
Runollisuutta, kaunokirjallisuutta, niitä lisää, lisää kaivataan. Niiden kautta saadaan sitä aina tarpeellista yleissivistystä.
Narsisimi on muotikäsite, jota heitetään joka rakoseen ja merkataan asiat ja ihmiset se tuoksulla. Oma kehukin on laskettava samaan lätäkköön, lähteeseen. matts
Jep. Pelkkiä arvauksia.
Pink Floydilta tuli 1970-luvun alussa albumi, The dark side of the moon, joka oli semmoista tarttuvaa ja jykevää rokkia. Kuun pimeä puoli on suhteellinen ilmaisu, sillä se on pimeä vain meille maan asukkaille. Siksi se kiihottaa mielikuvitusta: mitä salaisuuksia on siellä toisella puolella. Muistaakseni Pink Floydin pojat matkaisvat yhden laulunsa sanoissa tuohon salaisuuksien maahan, joka oli heille symboli mielen järkkymisestä (there is someone in my head but it's not me).
:)
Mietin joskus myös kumpi oli sävellyksineen oikeassa, Debussy vai Beethoven?
Mielestäni Kuutamosonaatti vie selkeän voiton Clair de Lunesta.
Selkeän.
Kuu on surullinen.
Piste.
T
Apua, en ole ikinä ajatellut että Clair de Lune on "iloinen" - mutta onhan se! Ehkä arvostan sitä noista kahdesta enemmän siksi, että sen on haasteellisempi soitettava (muutenhan Beethoven ja Debussy ovat molemmat aivan mahtavia, ja juurikin nuo biisit parhaimmistoaan).
Jatketaan kuusta juttelua tiistaina, T.
Pink Floydiä kuuntelen juuri nyt, mutta siksi etten sitä niin hirmu hyvin tunne. Hienoa musiikkia ja hyviä sanoja!
Narsismista: muotisana joo, ja se ärsyttää, sillä kun sitä lausutaan ympäriinsä ja jokainen on muka sellainen, ne oikeasti persoonallisuushäiriöiset psykopaatit pääsevät piiloutumaan paremmin. (Ilman sellaiseen ihmiseen törmäämistä näitäkään kommentteja ei tarvitsisi julkaista viiveellä, kun ei olisi mitään valvottavaa...)
Lähetä kommentti