Lapsena en juuri lekkinyt vauvanukeilla tai autoilla. Tykkäsin sen sijaan barbeista ja he-maneista ynnämuista "pikkuaikuisista". Ihan pienenä pehmolelut olivat tietenkin pop, ja keräilin niitä ympärilleni mm. vessassa asioidessani, jolloin mukana oli usein myös kasa kirjoja. (Tällaisista pottasessioista on olemassa kuvatodisteita, mutten vielä ole saanut skannattua vanhempieni arkistoaarteita koneelleni.) Isompana annoin nimen(!) eräälle koripallolle, jonka kanssa suoritin erilaisia itsekehittämiäni liikesarjoja ja ratoja. Vielä nykyäänkin tykkään voimistella siskolta saamani suuren jumppapallon kanssa juuri siksi, että se tuntuu jotenkin elävämmältä kuin käsipainot tai kuminauhat, punttiksen laitteista puhumattakaan.*****
Puhun lapsuudesta sillä tunnen olevani lapsellinen, tänään ehkä enemmän kuin joskus ennen. Muistelen alkuaikaani kaiholla, sillä olisin mielummin siellä kuin täällä. En jaksaisi olla aikuinen juuri nyt.
*****
Olen analysoinut menneitä väsymiseen saakka, ja silti on vielä paljon tapahtumia, joita pitää käydä läpi. Olen jo paikallistanut hetken, jolloin asiat alkoivat luisua alaspäin (tiedän, tämä on iso askel), mutten silti tiedä miten saisin muutettua suuntaa. Olenko vielä edes pohjalla??? Ja pitääkö siellä tosiaan käydä...? Milloin minusta tuli hätiköityjä päätöksiä tekevä aikuinen, kun sitä ennen olin tunnollinen, fiksu, kiltti tyttö? Ja siinä välissä melkoinen murkku -
*****
Miksen osaa elää oikein? Olenko joskus kyennyt ja sitten unohtanut, vai olenko aina ollut poikkeuksellisen omituinen?
*****
Keneltä kysyn?
*****
Mitä tekisin vastauksella?
*****
Haluaisinko edes olla normaali maailmassa, joka on kaikin puolin viallinen?
*****
Olisinko minä, jos olisin muuta
5 kommenttia:
Minusta on paljon mukavampaa olla lapsi kuin aikuinen. Katso ympärillesi niin huomaat eron!
Lapsilla on aina hauskaa, aikuiset menevät kiireellä paikasta toiseen.
Lapset nauravat, aikuiset ovat happamia.
Minä olen mieluummin hymyssä suin kuin että näyttäisin siltä että minulla on jatkuva ummetus.
Onko joku sanonut sinulle että olet elänyt väärin?
k
Olen ihan samaa mieltä. Lapsista pitäisi ottaa mallia, ainakin mitä tulee nauruun, huolettomuuteen ja ajankäyttöön. Mutta lapseksi emme enää muutu vaikka haluaisimme - tai vaikka olo olisi kuinka epäkypsä.
Esimerkki väärinelämisestäni: halusin "aikuistua" vauhdilla, joten menin 18-vuotiaana naimisiin. (Nykyinen siviilisäätyni on 'eronnut'.) Virheeni ovat aiheuttaneet tuskaa myös muille, sekä edesauttaneet omien masennusteni puhkeamista. Jos olisin Osannut Ajatella, monet konkreettisetkin asiat elämässäni voisivat olla paljon paremmalla tolalla. Ja niin edelleen.
Viimeksi tänä iltana olin seurueessa, johon kuuluneista kaikki olivat korkeakoulutettuja naisia: porukkaan kuului mm. lääkäri, korkeakoulun opettaja ja pari lukion opea. Kieltämättä siinä tuntee alemmuutta, kun tämän ikäisenä meriitit ovat Yht.yo ja Teol.yo, työhistoria repaleinen -
Mielummin olisin 17 ja viisaampi.
PS. Eksäni kertoi minulle jatkuvasti tekemistäni virheistä. Hänen sanoilleen en kuitenkaan (tietoisesti) anna painoarvoa. Kuitenkin myös muut voisivat sanoa vaikka mitä, mutteivät kai kehtaa... Itse yritän vain olla tekemättä jo tehtyjä mokia toiste.
Lapsia emme enää ole, mummoiksi emme vielä voi tulla, olkaamme siis aikuisia. Eikös joku viisas sanonut näin aikoinaan?
Ei 18-vuotias tee väärin halutessaan aikuistua, päin vastoin. Mietipä mikä olisi vaihtoehto jos et olisi aikuistunut?
Jos nuo korkeasti koulutetut naiset haluavat viettää aikaansa sinun kanssasi se johtuu siitä millainen ihminen sinä olet. Jos he eivät pitäisi sinusta he eivät istui samaan pöytään sinun kanssasi.
Sinussa on varmasti jotain sellaista HYVÄÄ mitä et itse huomaa.
(No eihän masentunut huomaakaan itsessään mitään hyvää. Kokemusta on nääs.)
Minä olen muuten pelkkä yo. Meriitit on siinä.
Älä keskity tekemiisi virheisiin. Tutki mitä opittavaa niissä on. Sen jälkeen unohda tekemäsi virheet, mitä niitä muistelemaan. Keskity mieluummin siihen millainen ihminen haluat olla kun täytät 30. Se ei ole tärkeää millainen olet ollut vaan se millainen sinusta tulee.
k
Kiitos!
Meriiteistä vielä sen verran, että en tapaa luokitella ihmisiä jonkin tittelin perusteella (ihminenhän voi olla hieno ja menestynytkin vaikkei olisi edes se yo). Eilisillan tunne oli silti totta, sillä omalla kohdallani en voi olla ajattelematta, että voisin olla "vaikka mitä" jos vain olisin malttanut mietiä... Ajatukseni liippaavat koulutuksen lisäksi perheasioita, ekonomiaa ja sen sellaista.
Tavoite nyt: harha-askelista oppiminen ja positiivinen ajattelu. Eilisolo olisi kuitenkin ollut apeampi, ellen olisi mennyt istumaan iltaa tuohon tasokkaaseen seuraan (:
Jeps, ihmisten luokittelu onkin ihan turhaa. Minä luokittelen ihmiset kahteen kastiin: niihin joista pidän ja niihin muihin.
Niistä muista ei sitten tarvitse välittääkään.
Positiivista ajattelua voi oppia. Itse olen opiskellut sitä jo monta vuotta ja huomaan että se on alkanut vaikuttaa.
Lippu korkealle!
k
Lähetä kommentti