Äsken uskaltauduin lukemaan päiväkirjaani viime vuodelta. Sairasta tekstiä monin paikoin. Nyt huomasin selkeästi, että varsnkin nk. suhteessani minua häiritsi koko ajan jokin selittämätön seikka, mutta yltiöpositiivisen itsetsemppauksen keinoin työnsin tummat ajatukset sivuun aina kun niitä esiintyi; olinhan löytänyt jotain ainutlaatuisen erikoista, jota en kai voisi kuvitellakaan täysin käsittäväni...
*****
Viimeinen merkintä on lokakuulta. Yksi menetys jo takana, suurempi paha vielä edessä - tai siis sen paljastuminen. Tuon jälkeen en sitten olekaan jaksanut kirjoittaa mitään, kunnes aloitin tämän touhun. Alla syksyn kaksi viimeistä kappaletta, toiveikkuutta täynnä
*****
*****
*****
Toisaalta, en todellakaan osaa kuvitella missä ja mitä tekemässä olisin, jos kaikki olisi mennyt jotenkin suunnitelmallisemmin. Minkään siloisen skriptin mukaanhan elämäni ei ole kulkenut edes ihan pienenä, vaan muutot, uskonasiat, köyhyys ja oma melankoliaan taipuvainen luonteeni ovat muodostaneet osan sitä perustaa, jota en yksinkertaisesti voi muuttaa. Vasta ihan viime aikoina olen edes pystynyt hyväksymään kaiken osaksi historiaani - aikaisemmin pyrin peittelemään ja unohtamaan monia aisoita. Nyt tiedän, että itsensä rehellinen kohtaaminen on edellytys kehittymiselle ja muutokselle. Ketään ei tarvitse syytellä eikä menneeseen tarvitse jämähtää, mutta kaikkea kokemaansa voi käytää hyväkseen parempaa tulevaisuutta rakentaessaan.
*****
Jossittelu on siis turhaa, samoin katkeruus. Elämä ei voi olla täydellistä, mutta kaikin puolin tyydyttävää kyllä. Minä olen tehnyt monia virheitä, joiden miettiminen on joskus hyvin raskasta, seurausten näkemisestä puhumattakaan. Kuitenkin olen myös oppinut valtavasti juuri vastoinkäymisistä, joita olen itse osaltani ollut aiheuttamassa. Voin siis jatkaa eteenpäin, kohti parempaa, kiitollisena siitä etten ole yksin. Ottaen huomioon sen että olen hidas - mutta minulla on aikaa.
Jossittelu on siis turhaa, samoin katkeruus. Elämä ei voi olla täydellistä, mutta kaikin puolin tyydyttävää kyllä. Minä olen tehnyt monia virheitä, joiden miettiminen on joskus hyvin raskasta, seurausten näkemisestä puhumattakaan. Kuitenkin olen myös oppinut valtavasti juuri vastoinkäymisistä, joita olen itse osaltani ollut aiheuttamassa. Voin siis jatkaa eteenpäin, kohti parempaa, kiitollisena siitä etten ole yksin. Ottaen huomioon sen että olen hidas - mutta minulla on aikaa.
3 kommenttia:
Makee kuva! Olen niin kade ihmisille, jotka jaksaa etsiä upeita kuvia postauksiinsa.
Sulla näkyi olevan tuossa kuuntelulistalla Nothing else matters. Ootko kuunnellut St. Anger -levyä? Se tuli mun Metallica -diggailuni himmennettyä ton black Albumin jälkeen, mutta oon nyt löytänyt sen, ja siinä on niin vahva terapiameininki, että sitä on suorastaan outoa kuunnella.
Kiitti kuvakehusta, mustakin toi on tosi hieno(: Olen välillä ajatelut että käytänköhän kuvajaisten etsiskelyyn liikaakin aikaa, mutta ennyt kumminkaan. Sitäpaitsi nautin siitä puuhasta, vaikka olenkin suorastaan kateellinen parhaille räpsijöille.
Sekä veljeni että siskoni osaavat oikeasti valokuvata (veljellä on siihen koulutustakin), ja lapsuusperheessäni on yleensä valokuvaltu suhteellisen paljon, joten sitäkin olen viimeaikoina ihmetellyt, että miksen minä ole ikinä yrittänyt mitään taiteellista sillä saralla. Melkein kaikki omat otokset ovat lapsista ja eläimistä, halpiskameralla otettuja.
Minun Metallica-aikani sijoittuu enimmäkseen jonnekin yläasteelle, ja ne levyt taas jäivät entiselle miehelleni. St. Angeria olen kyllä kuullut mutten varsinaisesti kuunnellut - ehkäpä voisin jopa hankkia sen! (Sen verran hyvin mainostit.)
Vielä kuvista ja väreistä ja tyyleistä ja... Kun aloitin tämän blogin, oikeasti hetken mielijohteesta, niin yhden asian tiesin heti ekana: sivupohjan pitää olla musta. Ja mustana se saapi pysyä, vaikka otsikko joskus vaihtuisi, mitä todella toivon.
Sinun "mustaan ajateluusi" perehdyn tässä joku kerta ihan kunnolla kanssa. En seuraa kovin monia blogeja, vaan ne ovat joko ihmisten jotka tunnen, tai jotka tekstien perusteella vaikuttavat jotenkin erityisen mukavilta ja/tai kiinnostavilta. Taidatpa olla yksi heistä, Indiana.
Noh, en osaa vielä sanoa onko se mitenkään erityisen hyvä levy, ihan ok kyllä. Itsekin vasta pari kertaa ehtinyt kuunnella. Erityiseksi sen tekee, että biisien tekstit on kuin suoraan terapeutin tuolissa kirjoitettu. Sitä on hauska peilata omaan elämään. Tyhmyyksissäni lahjoitin ainoan aidon Metallica -levyni kaverille, kun aikuisuuden kynnyksellä arvelin kasvaneeni yli siitä musiikista.
Meilläkin on sukurasitetta tuossa valokuvauksessa. Itselläkin oli järkkäri joskus 13 -vuotiaana, ja silloin kuvasinkin enemmän. Myöhemmin on jäänyt vähemmälle, ja nykyään kuvaan lähinnä kännykällä.
Minun blogiaktiivisuuteni on aika kausittaista. Välillä roikkuu blogeissa non-stop ja kiroaa kun kukaan ei päivitä tai vastaa kommentteihin. Joskus taas menee pitkiäkin aikoja, ettei käy ollenkaan. Koetan löytää sellaisen sopivan verkoston mukavia tyyppejä.
Jos lueskelet blogiani, kannattaa pitää kieli poskessa, mutta lukea silti myös huumoria syvemmälle. Sillä periaatteella minä sitä kirjoitan.
Lähetä kommentti