Aamuja, päiviä

Suunnilleen tämä kuva piirtyy verkkokalvoilleni kun aamuisin avaan silmät. Kaikki on vielä tyhjää: ikkunalauta kaipaa kukkasia, samoin nurkka nojatuolin takana. Ja tuo punainen mytty tuolilla on siis verhot (ne eivät ole rypistyvää sorttia, ja kaipaavat seurakseen vielä samanmoiset mustat ja valkoiset).
*****
Tänä aamuna heräsinkin jopa - no, aamulla. Sekainen unirytmi saattaa alkaa tasoittumaan. Sängystä ylöskömpimisen jälkeen aloitin päivän kuten tavallisimmin teen: Tarkistan sähköpostit ja muut internetin ihmeellisyydet samalla, kun juon kolme kuppia kahvia (tilkalla maitoa tai kermaa, ei sokeria). Tänä aamuna olin saanut kolme kivaa viestiä ja pari virallista. Sen jälkeen alan hitaan pukeutumis-meikkaamis-kampaamis-operaation, kunhan olen ensin tarkistanut sään (katsomalla ikkunasta, mitä kadulla kulkevilla ihmisillä on päällään). Hitaus johtuu puhtaasti hitauden ilosta, ei siitä, että valitsisin vaatteeni muotilehden opastuksella tai lataisin naamaani kilokaupalla kosmetiikkaa. Sallin kuitenkin verkkaisuuden itselleni, sillä inhoan stressiaamuja jolloin on oikeasti kiire, ja nautin näistä lomapäivistä, kun ei ole.
*****
Sitten yleensä lähden jonnekin. Tänään kirjastoon sekä kiertelemään kauppoja (katsastamaan esimerkiksi ikkunaverhoja ja hämähäkkejä). Pian pitää paneutua tylsiin paperihommiin ja soittaa ystävälle, joka suunnitteli saapuvansa viikonloppuvisiitille. Toivottavasti ei ole tullut mutkia matkaan tai muutoksia aikatauluun. Jossain vaiheessa kirjoitan, sähköposteja tai jotain ihan muuta niinkuin nyt.
*****
Tällaista tänään. Vielä laiskan leppoisaa. Pään sisällä vain välillä myllää niin mallikkaasti, ettei siltä tunnu.
*****
*****
*****
Jälkikirjoitus. Kamerani päivyri on sekaisin, sillä aution lukunurkkaotoksen päivämääräksi tuli 30. kesäkuuta 2003. Mietin sitten mitä touhusinkaan tuolloin. Muistin että: Avioeroilin. Suunnittelin eromatkaa Keski-Eurooppaan eksän kanssa (kaikkein pahimmat tappelut oli jo käyty, mutta jotain jäi sille reissullekin, josta kaikesta huolimatta tuli ikimuistoisen ihana). Vietin aikaa niiden vaihto-oppilaiden seurassa, joihin olin tutustunut edellisellä lukukaudella yliopistossa. Kaveerasin myös eksän siskon kanssa, joka yllättäen osoittautui silloisen masennuskauteni parhaaksi tukihenkilöksi. En osannut olla yksin kotona, vaan muun seuran puutteessa saatoin istuskella tuntikausia kahvilassa lueskellen lehtiä. Ympäröivät ihmiset toivat turvaa, vaikken edes tuntenut heitä.
*****
Olin 22. Siitä on vain viisi vuotta.