Varpushaukka ja väsymys

Kuumepäivän kävelyretki palkitsi ystäväni lintuhavainnolla ja minut mielen piristymisellä. Suuren osan sunnuntaista olen vain levännyt, sillä ensi viikolla on eka aika psykopolille sekä muutama muu meno, joita en missään nimessä haluaisi missata.

Koska olen rentoutunut tänään oikein olan takaa, uni ei nyt ota tullakseen. Pitänee kuitenkin mennä koittamaan nukkumista, ettei huomisaamun herätys tuottaisi turhaa tuskaa.

Hyviä unia, kauneimpia kuvia!

Millainen olit pienenä?

Suosikkikeskustelupalstallani - no, ainoalla jolla käyn - kyseltiin juuri, millaisia olimme lapsena. Siellä keskityttiin lähinnä poikamaisuus-tyttömäisyys -teemaan, mutta: Millainen sinä olit?

(Itse olin rasavilli puussakiipeilijä, mutta myös kiltti ainahyvä koulutyttö, joka piti kerhoja muille lapsille. Olin sekä urheilullinen että musikaalinen, mutta jälkimmäinen vei voiton.)

Kerro!

Kaaoksen keskeltä

Muutto meni. Selvisin. Kiitos niille, jotka muistuttivat hengittää! Tänään olen jo ehtinyt päiväunetkin. Väsyttää ja on vähän kuumetta, mutta illalla odottaa toivottavasti mukava tapaaminen. Kirjahyllyä on kiva järjestellä, ja purkaminen on parempaa kuin pakkaaminen. Sotku selkenee -

Muuttoaatto

Huomenna vaihdan kotia, tänään pääasiassa pakkaan. Auton tilasin vasta aamulla, mutta onnistuin saamaan sopivan hyvään aikaan (ja inhimilliseen hintaan). Sitten kipaisin hakemassa avaimet auttajani työpaikalta, sillä hän ei näinä päivinä paljon kotona luuraa - siis siellä, missä minäkin tulen seuraavat ajat asumaan, kunnes oma asunto taas löytyy. Vielä en jaksa miettiä tulevaa liikoja, sillä taso tippuu väistämättä. Kuitenkin on lohdullista tietää, että tästä kodista tulen ikävöimään vain lattialankkuja, kylppärin kaakeleita, keittiön kaappeja ja vaatehuonetta. Seinät eivät onneksi puhu, mutta muistuttaa ne voivat. Mieleni kannalta voi siis olla hyväkin että muutan. Toivonpa vain, ettei väliaikaisjärjestelymme keikuta erästä ystävyyssuhdetta... Kun ollaan sellaisia "kukkoja" molemmat, kiinalaisessa horoskoopissa (:

Täytekakkuiloa

Tämä on Radiokakku. Se on yksi niistä ihanuuksista, jotka löytyvät juuri suomeksi julkaistusta kirjasta Lasten omat synttärikakut. Kun on muutaman vuoden ajan leiponut syötävää lastenjuhliin, tällaista älllömakeaa idea-atlasta osaa arvostaa - sekä sitä, että minua edelleenkin pyydetään hoitamaan ne tarjoilut, vaikka entinen siippani ja hänen kolme muksuaan asuvatkin satojen kilometrien päässä täältä.

*****
Tuo opus tosiaan ilahdutti minua tänään, kun viimein tartuin siihen ja aloin selata. Hankin sen jo ennen kuin aloitin tämän blogin, mutta jotenkin aavistin, että lastenkutsujen ajattelu olisi vain syventänyt depristäni päivänä jos muutamana... Nyt tulin hyvälle mielelle, ja pitkästä aikaa tunsin, että voin olla tarpeellinen.
*****
Välillä on vaikeaa muistaa, miten alle vuosi sitten on kyennyt esimerkiksi puhumaan ihmisryhmille useilla kielillä ja saanut siitä palkan lisäksi myö kiitosta. Tai hieman aikaisemmin pystynyt käsittelemään monen ikäisiä lapsia, olemaan auktoriteetti ja turva. Tai opettelemaan kokonaan uuden kielen, selviytymään useista pääsykokeista ja työhaastatteluista... Uskomaan itseensä.
*****
Kuitenkin, ne ihmiset jotka ovat eläneet kanssani, ovat nähneet miten erilaisia julkinen ja yksityinen minäni voivat olla silloin, kun stressaa ja masentaa. Onnelliselta näyttäminen veikin sitten voimavaroja niin paljon, että nyt niiden etsiskelyyn kulunee jokin aika. Tällainen "julkinen" kirjoittelu masisasioista on minulle tärkeää siksi, että itselleni on ollut suuri (edistys)askel tunnustaa, että olen heikko ja epäonnistuva. Ja että silti olen minä.
*****
Ne, jotka olen oppinut tuntemaan juuri näinä aikoina kun en ole oikein mitään erityistä, ovat hurjan tärkeitä sen vuoksi, että he näkevät vain Minut; eivät suorituksia tai jotain, mitä kenties voisin heille antaa. Kun en nyt voi. Kun olen vain - ihminen.
*****
Karhuviisautta: "Mutta oletko huomannut, että kaikki täällä putoaa aina alaspäin? Eikö olisi mukavaa, jos joku putoaisi välillä ylöspäin?" (Nalle Puh)

Afrikkalainen runo

Jos haluat tehdä jonkun onnelliseksi, ole hyvä ja näytä se hänelle. Jos haluat antaa kukkasen, älä odota, että hän kuolee. Lähetä se tänään, rakkaudella. Jos haluat, sanot: rakastan sinua kotiväelle tai ystävälle lähellä ja kaukana. ***** Elämässä veljeni, elämässä. ***** Älä odota kunnes ihmiset kuolevat, rakasta heitä juuri nyt ja näytä, että välität. Tulet itsekin onnelliseksi ja opit antamaan onnea muille. Älä käy hautausmailla peittämässä hautoja kukkasilla, peitä jo nyt sydämet rakkaudella. ***** Elämässä veljeni, elämässä.

Iltaa kohti

Enää ei masenna kuten keskipäivällä, on vain sellainen tyhjä olo. Päivän aikana olen suoriutunut seuraavista: käynyt suihkussa, pukenut päälle, kipaissut kaupassa, tehnyt helppoa kalaruokaa ja syönyt sitä, lähettänyt yhden sähköpostin, ihaillut pikkuveljen hienoja valokuvia netissä. Enkä jaksaisi mitään muuta. ***** Eilen vuokrasin leffan jonka unohdin katsoa. Koska en myöskään viitsi lähteä keskustaan palauttamaan sitä, tuhlaan toiset kaksi euroa ja pidän sen huomiseen asti. Kohta voisi kömpiä peittojen alle elokuvasta nauttimaan, tai vaikka lukea kirjaa, jos se on tylsä. ***** Olisi muuten mukavaa saada sanasia myös sellaisilta, joita en ole oikeasti tavannut... Millaisia ihmisiä tälle sivulle tupsahtaakaan? Kerrohan.

Pilvinen päivä

Pakotan itseni tekemään tämän: kirjoittamaan jotain juuri kun oikeasti ahdistaa. Tämä ei tietenkään ole sellainen lamaannuttava tunne jonka vallassa ei pääse sängynpohjalta pois (sellaistakin on koettu), mutta ei sitä petiä kyllä pedata jaksa... Tai tiskata. Tai pukea päivävaatteita. Tai lähteä lenkille, vaikka ilma on ihana. ***** Ajatteleminenkin väsyttää, mikä johtuu luultavasti siitä, että huomenna alkaa arki ja muuttojärjestelyt jotka eivät lainkaan motivoi. Muitakin asioita on toki hoidettavana, mutta haasteellisin tehtävä taitaa olla tämän pään pitäminen jotakuinkin järjestyksessä. Onneksi sairaslomani jatkuu vielä pari viikkoa; näinä päivinä en kyllä kykenisi huolehtimaan muusta kuin itsestäni. Ja, onneksi ei ole omia lapsosia - vain hyvin heikko minä. ***** Viime yönä valvoin. Perustin nettiystäväkirjan, mutta deletoin sen äsken kun tajusin, että melkein kaikki jotka haluaisin kutsua mukaan pitäisivät ajatusta joko liian lapsellisena, tai sitten he kirjoittaisivat mieluiten esimerkiksi ranskakasi tai persiaksi. (Te kaksi ystistäni, joista toinen ihkauusi: poistin teidätkin sieltä samantien. Vaikka olette juuri niitä ihmeitä, joille on helppo kuvitella enkelinsiivet selkään!) ***** Ihmiset kolhii ja sitten ne paijaa. Niiden keskeltä haluaa pois, mutta pian ei muuta kaipaakaan kun toista lähelleen. Ilman niitä en olisi minä, tai en ehkä olisi ollenkaan. Enkä voisi toivoa torstaita tai muutakaan päivää, iloita tai pettyä koskaan kovasti. Ei yksin voisi elää. ***** Tämä helpotti hiukan.

Huono muisti ja haikeus

On häiritsevää huomata, miten muisti menee kun on ollut alamaissa tarpeeksi pitkään. Ainakin minun hajamielisyyteni on noussut huippulukemiin (eilen kävin huvittamassa lähikaupan myyjää kolmesti kun aina unohdin jotain). Vielä pahempaa on tärkeiden asioiden muistamattomuus: siskon synttärit, veljen myös, sähköposteihin vastaaminen, kirjojen palautus kirjastoon ja niin edelleen. Tänä aamuna jouduin pesemään hiukseni vartalosaippualla, kun kaikki shampoopullon näköiset purnukat kylpyhuoneessani osoittautuivatkin hoitoaineeksi, jota taas en ole muistanut käyttää ikuisiin aikoihin (minkä kyllä tukastani huomaa). Masennus saa unohtamaan. Unohtelu tekee rumaksi ja töykeäksi, mikä mustaa mieltä entisestään - ja eräs noidankehä on valmis. Tarpeeksi ajoissa en hoksannut edes pääsiäisen tuloa, joten kun viimein aloin tehdä suunnitelmia näiksi päiviksi, jouduin tekemään monta kompromissia kaikkien muiden jo lyötyä lukkoon menonsa. Onneksi yksi ihmiseni jäi kaupunkiin ja vieläpä tarjosi seuraansa, ja toinen tärkeä soitti eilen, juuri oikeaan aikaan. Tänään ei noitien enää kuuluisi lennellä, mutta koska minun on hurjan ikävä myös erästä pientä tyttöä, pistän tähän kuvan hänen askartelemastaan luutamummosta. ***** Melkein itkettää kun kaipailen niin kaikkia. Mutta toisaalta, olisihan se ihan kamalaa, jos ei olisi ketään ketä ikävöidä. Huokaus, tätä elämää!

"Laskettu aika"

Jee! Liberon keräilykuoret eivät enää aiheuta ahdistusta, eikä edes postiluukusta juuri tipahtanut Kaksplus-lehti, johon olisin päässyt mammamalliksi masun kasvun myötä. Kirjoituspöydällä luuhaa vielä joku lappunen osikolla 'Tukholma lasten kanssa', tai - no, sen jutun jo tilasinkin ystävän lapsosille. Juu, aikani olisi näinä päivinä. Luulen että pääsen pahimmasta aiheeseen liittyvästä ahdistuksesta kunhan laskettu päivämäärä on ohitettu, mutta kenties mietin enkelilapseni ikää koko loppuelämän ajan, se kun keskeytyi ennen kuin alkoikaan, minkä jälkeen tyssäsi myös potentiaalisten vanhempien yhteinen tarina. Ehkä todella toteutan suunnitelman, josta kerroin äidilleni jo varhaisteininä: että adoptoin noin nelikymppisenä. Tai sitten tyydyn niihin ihaniin pieniin (ja vähän vanhempiinkin), joihin olen saanut tutustua rakkaiden ja ystävien kautta. Olisinhan silti ihan kokonainen.

Soleil levant

Sumuinen aurinko

antaa aavistuksen kauniista

yön jälkeen usva

kuiskaa uutta päivää

Kun malttaisi

soutaa valoon asti

*****

ja löytää

tai löytyä

Pyjamapäivä

Nukuin pitkään ja levottomasti. Hurjan outoja unia... Pitkäperjantaini on pyhitetty laiskottelulle; ajattelu alkakoon huomenna. Kohta siirryn kaupungin toiselle laidalle kaverini kotiin (jossa vaihdan taas yöpaitaan, ellei eilisen jeesusjutun kirjoittaja raahaa minua mukaansa linturetkelle tai muuta vastaavaa). Tämä ihanan erikoinen ystäväni on Oikea Enkeli, joka piti minut pinnalla viimeiset ajat ennen sairaalaan pääsyä, kun en enää itse jaksanut polskuttaa. Luultavasti mietin mennyttä kahden viikon jaksoa vielä pitkään, niin paljon hyvää evästä sain hoidosta mukaani. Olen superkiitollinen niille ihmisille, jotka olivat lähellä. Vielä en ole vahva, mutta pärjäilen - Miten sinä voit tänään?

Catsy kirjoitti... Tervetuloa kotiin!Myös minä saavuin juuri työkeikalta kotiin. Tervetuloa käymään! ***** Itselläni on työnteon aiheuttamaa univajetta, jonka pyrin nukkumaan pois. ***** Näin pääsiäisenä mielessä on armo ja lunastus ja se, ettei oikein arvosta sitä itse. Voin kuvitella elävinäni Jeesuksen aikana: ***** - Sinä olet muuttanut veden viiniksi? - Kyllä? - No meillä on nyt tässä kaksi ruukullista vettä. Saat denaarin jos muutat ne viiniksi. Muttaisitko samalla laatuviiniksi, me olemme raahanneet tätä vettä pitkä matka. - Parannan nyt rampoja ja sokeita. - No sitten me olemme kyllä tulleet väärään paikkaan! Seuraavan kerran kun teet sen viinijutun, voisitko kutsua meidät kanssa? ***** Niin, punaviini kuvastaa Jeesuksen verta ja elämää. Sen voi ajatella myös kuvastavan iloa, elämänvoimaa ja elämäntahtoa. Veretön ihminen on kalvakas, kalpea haamu. Minun mielestäni ei voi arvostaa armoa eikä anteeksiantoa ellei ole ensin elänyt. Se ettei uskalla elää on pitkitetty itsemurha. ***** Ehkä meistä on tullut sellaisia elämän varjelijoita ja museoijia. Virallisessa propagandassakin viini liittyy lähinnä elämän menetyksiin. Alkoholilla osuutta asiaan.

Kotona taas!

Olo on hyvä, vaikka tiedän, että harmaampia päiviä tulee väistämättä vastaan. Viimeinen ilta sairaalassa sai minut muistamaan, että olen vahvasti elossa, ja kun voimistun - tähän haluan uskoa - voin taas antaa jotain itsestäni myös muille.

Osastolla tapasin enkeleitä: Joku kysyi viisaita kysymyksiä, joita en ollut tajunnut itselleni esittää; joku ihana onnistui poistamaan kaipaukseni väärään; moni toi toivoa sanoillaan.

Kaikkein tärkeintä oli se, että sain levättyä. Jatkohoitoni avopuolella on myös järjestyksessä, mikä lisää turvallisuutta. Toivo siitä, että löydän taas tarkoituksen elämälleni sekä voiman toteuttaa sitä, antaa voimia jaksaa.

*****

Kotiinpääsyni kunniaksi tein tällaisen tempun: Rakas ystäväni, jota viime aikoina olen laiminlyönyt, saa kirjoittaa tänne jotain kunhan kotiutuu töistään jossain vaiheessa iltaa. (Ihan mitä vaan, ässäni.) Hän on hyvin erilainen kuin minä, mutta Ymmärtää! Ja hyväksyy, vaikka hullu olenkin.

Aamun sitaatti Minna Canthin kunniaksi

Ihmettelen miehiä, kun eivät vieläkään ole saaneet päähänsä ensimmäistä selvää ja yksinkertaista totuutta, joka tällä maapallolla heille lausuttiin, sitä nim. "ettei ole miehen hyvä olla yksin." Mies-ylpeydessään he hylkäsivät tämän jumalallisen viisauden, eivätkä ottaneet naista mukaan, vaan menivät omin päin yhteiskuntaansa rakentamaan. Siinä seisovat nyt ymmällä, kun ei pidä mikään nurkka kutiaan. Perustukset vapisevat, pylväät huojuvat. Eivätkä he, poloiset, tiedä missä vika on... ***** En aina yhdy kaikkiin rouva Canthin käsityksiin, mutta ihailen häntä suunnattomasti. Eikä hänenkään esille nostamistaan ajatuksista ole pitkä matka päätelmään, jonka mukaan naisten miehiä suurempi taipumus myös depressioon tuskin johtuu ainoastaan hormoneista, vaan ympäröivällä yhteiskunnalla vääristymineen on osansa oireiluumme. Tänään on muuten viimeinen kokonainen päiväni sairaalassa. Eilinen oli mukavin. Huominen toivon mukaan toiveikkain -

Ihmisyyttä opetellessa

"Omahoitaja-terapeuttini" (jonka kanssa on todella hyödyllistä ja mukavaakin jutella) totesi tänään keskustelumme lomassa, että minulla taitaa olla melko vähän ystäviä. Oikeassa oli. Ihmisiä kyllä pyörii ympärillä - ja pyörisi enemmänkin jos vain antaisin - mutta syvät suhteet ovat harvassa. Jotenkin olen aina pitänyt henkistä etäisyyttä useimpiin kohtaamiini, varoen paljastamasta liikaa itsestäni. Nyt kai otan sitä sitten takaisin, kun tällä tapaa päiväkirjailen...

Loppujen lopuksi läheisyys on hurjan tärkeää. On toki vaikeaa aina tietää kehen saattaa luottaa, mutta jollei koskaan ole valmis antamaan mitään itsestään, paljastamaan ja paljastumaan, mitään ei varmasti myös saa.

Eräs Oikea Ystäväni lohdutti minua taannoin suunnattomasti ottamalla syliin ja sanoen: "Joskus sinä olet uskomattoman tyhmä, mutta rakastan sinua silti."

Tommy Tabermann runoilee näin:

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

Kotiterapiaa

Tyhjä talo. Minä, kissat ja pupu.

En ole omassa kodissa vaan vanhempieni luona. He tosin lähtivät lomamatkalle aikaisin tänä aamuna, joten minun tehtäväni on tarjota karvaisille kavereille hoivaa ja murkinaa kunnes palaan osastolle ja pikkusiskoni kotiutuu omalta reissultaan takaisin talonvahdiksi.

Tulin tänne eilen. Sairaalan rauhallisuuden jälkeen tuntui oudolta äkkiä olla hälinän keskellä: ratikassa, bussissa, tässä eloisassa talossa jossa harvemmin on hiljaista sisarten poika- ja tyttöystävien vallatessa vapaat nurkat... Aamulla oli sitten superrauhallista, ja kisut pyörivät ihmeissään ympärilläni minun kertoessa niille asioistani. Vastineeksi huolenpidosta ne tarjoavat minulle fyysistä lämpöä ja läheisyyttä, karkoittaen pahimman yksinäisyyden luotani.

Eläimet ovat terapiaa tässä hetkessä. Ilman niitä tuskin tuntisin oloani näinkään levolliseksi. On kuitenkin pakko myöntää, että tällä hetkellä pelkään toimettomuutta: mitään vaativaa en kykene tekemään, mutta koko ajan on oltava edes jotain puuhaa, kuten lukemista tai kirjoittelua, TV:tä ja elokuvia, pianonsoittoa ja lapsuusvalokuvien selaamista kyyneleet silmissä (haikeudesta, ei ahdistuksesta). Kenties käväisen pian ulkonakin.

On ihanaa soitella rauhassa ja ketään häiritsemättä. En ole hyvin hyvä, mutta itselleni musisointimeditaatio antaa paljon. (Tuossa kuvassa säestän laulavaa siskoani kesällä maalaiskirkossa, veljeni häissä.) Musiikin kuuntelu on suorastaan lääkettä, kuten myös laulaminen.

Näillä näkymin vietän hoidossa vielä ajan ennen pääsiäispyhiä, mikä on mielestäni hyvä asia. Luulen, että tällä aikataululla voin iloita saapuessani takaisin "lomalta" maanantai-iltana ja tuntea oloni vahvistuneen tarpeeksi torstaina kotiinlähdön koittaessa. Juuri tällä hetkellä olen tosin hieman epävarmalla tuulella, enkä voi luvata edes itselleni, että tämä aikataulu pitää. Mutta toivon todella -

Puistatuksia ja palautumista

Juuri nyt olen sekä huojentunut että huolestunut. Huojentunut siksi että selvisin, eikä kukaan kai huomannut mitään outoa, ja huolestunut siksi, koska sama tilanne tulee todennäköisesti toistumaan monta kertaa, eikä tänäinen toimintatapani pitkän päälle onnistu. Tapahtui seuraavaa: Tein visiitin yliopistolle, tarkoituksenani tulostaa muutama dokumentti, joita täällä osastolla tarvitsen. Olin toki tietoinen että saatan tavata henkilön, johon liittyvät viimeaikojen karvaat kokemukset ovat suuri syy siihen, miksi vihdoin romahdin sairaalakuntoon. Enempiä yksityiskohtia tässä paljastamatta (kysyttäessä kerron) sanon vain, että kanssakäyminen kyseisen ihmisen kanssa on tällä hetkellä pelottavuudessaan stressaavinta mitä voin kuvitella. Ja hänethän sitten näinkin. Panikoin. Piilouduin. Pakenin. Toivon etten tullut nähdyksi. Sairaalalla sain sitten printata papruni kun kysyin, ja heikotuttava olo alkoi tasaantua nopeasti. Koska tämänpäiväinenkään "törmääminen" ei aiheuttanut suurensuurta ahdistusta tiedän nyt, että joskus tulevaisuudessa kykenen kohtaamaan nyt pelkäämäni kamaluuden jos täytyy. Toivon tietysti ettei tarvitsisi - Muuten päivä on taas sujunut hienosti. Olen lueskellut paljon, muunmuassa tuota ekaa tekstiäni kommentoineen Catsyn suosittelemaa 'Keskipäivän Demoni' -kirjaa, joka muuten on HYVÄ! (Kannataa tutustua opukseen, jonka kirjoittaja oli siis Andrew Solomon; tästä teen varmasti jonkinlaisen arvostelun joku kerta.) Aamulla oli psykologin keskusteluryhmä, jossa käsiteltiin esimerkiksi sitä, miten me niin helposti kuvittelemme muiden ajattelevan meistä negatiivisemmin, kuin asian laita todellisuudessa on. Mukava huonetoverini lähti kotiin vain viikon hoitojakson jälkeen, ja illalla tänne majoittuu osastolla minua pitemmän ajan viettänyt tyttö, jonka huoneen puolestaan valtaa juuri tullut miespotilas. Tunkua tänne riittää, ja kaikki 15 paikkaa tuntuvat olevan täynnä miltei koko ajan. On myös hauska huomata, että jotkut jo lukevat näitä sepustuksiani. Kommentoikaa edelleen, ja kyselkää jos siltä tuntuu. Olen ajatellut, että tästä blogintyngästä tulee sitä kivempi, mitä enemmän tänne saadaan vuoropuhelua ja useiden ihmisten ajatuksia. Jos paranemisprosessissa oma asenne onkin huipputärkeä, niin "pään purkaminen" - vaikkapa näin kirjoittamalla ajatuksia jakaen - auttaa myös. Kunhan ensin tulee otetuksi vakavasti vaivansa kanssa ja pääsee tuen piiriin. Olisin kiinnostunut kuulemaan muidenkin hoitokokemuksia, mitä ikinä ne sitten pitävätkään sisällään. Itse suuntaan nyt kohti oleskeluhuonetta, jossa takkatuli jo loimottaa... Rutistus sinulle! Kyllä me selvitään.

Kuinka tänne tulinkaan...

Seuraavan viestin jätin keskusteluun, jossa kommentoitiin HS:n Sunnuntaidebatissa ollutta Pekka Saurin kirjoitusta hoitotakuun toimimattomuudesta mielenterveyspotilaiden kohdalla. Saa nähdä julkaistaanko tämä Hesarin foorumissa, sillä laitoinpa lisäksi myös linkin tänne. Tässä kuitenkin samat rivit:

En juuri nyt jaksa lukea viestiketjua läpi, kunhan silmäilin. Itse jutun luin lehdestä psykiatrisella avo-osastolla. Tämä on ensimmäinen kokemukseni tältä alueelta, sillä olen piilotellut hiipivää masennustani vuosikaudet, ja päädyin hoitoon vasta asioden kärjistyttyä ja kunnon ahdistuksen iskiessä.

Kokemukseni viime viikolta: Eräänä iltana tunsin viimein tulleeni todella hulluksi. Asun melko korkealla, yksin, ja aloin todella pelätä, että pian en hallitse itseäni vaan kävelen parvekkeelle ja hyppään... Viimeinen järjen hiven sai minut tarttumaan puhelimeen ja soittamaan lähisukulaiselle, joka kiidätti minut ensin lähimmän TK:n päivystykseen, josta itkien kinuamalla viimein sain lähetteen psykiatriseen päivystykseen ja sieltä sitten reilun viikon viiveellä tänne, aivan ihanaan hoitoon joka on auttanut jo alle viikossa.

Ensimmäinen tapaamani lääkäri ei tuntunut ottavan minua vakavasti, sillä (itsekin alaa opiskelleena) osasin analysoida tilaani suhteellisen sujuvasti. Hän olisi mielellään lähettänyt minut takaisin korkeaan kotiini rauhoittavilla huumattuna. (Kerrottakoon tässä vielä, että olen aiemmin jutellut psyyken häiriöistäni yleislääkärin kanssa ja että taustalla on jokunen trauma.) Jonotan myös psykoterapiaan, ja se jono tuntuu olevan piiitkä...

En siis omaa kummoistakaan hoitohistoriaa, mutta lyhyenkin kokemuksen perusteella voin sanoa, että ilman nyt saamaani tukea en pian selviäisi ollenkaan. Tällä hetkellä - nykytilanteen näennäisestä lohduttomuudesta huolimatta - minulla on toivo paremmasta tulevaisuudesta.

.................................................................................................................

Olisi painajaismaista, jos apua joutuisi odottelemaan siinä olotilassa, jossa itsensä juuri ja juuri tunnistaa masennuksen tai muun epäterveen oireilun alta eikä ole kykenevä toimimaan ja ajattelemaan läheskään normaalisti. Minulla taisi kuitenkin olla onni matkassa -

PS. Julkaisi ne.

Parempi päivä

Tänään on ollut positiivisin olo aikoihin. Aamulla kampesin itseni sängystä suhteellisen helposti, mikä ei ole itsestäänselvyys tässä tilassa. Nopealle nousulle oli tosin syy, sillä käytävässä odotteli labrahoitaja piikkinsä kanssa valmiina imemään minusta verta. Hänen aiheuttamansa pisto oli kuitenkin päiväni ainut kipu, sillä henkisestikin olen tuntenut olevani suurinpiirtein balanssissa, sairaalassa kun ei tarvitse suorittaa, kiirehtiä, ottaa paineita...

Ihmiset ovat mukavia, sekä henkilökunta että muut potilaat (tai kuten täällä kuulee sanottavan: asiakkaat). Senkin huomaa selvemmin, kun olo on suurinpiirtein ookoo ja kykenee havainnoimaan muutakin kuin omaa ahdistunutta mieltään. Parin muun asiakkaan (^^) ja sairaalapastorin kanssa juttelimme aamulla syvällisiä, kärsimyksen ongelmasta ja muusta sellaisesta, sekä vähemmän vakavia, kuten mahtaako minun nykyisen tiedekuntani opiskelijoiksi hakeutua tavallista enemmän potentiaalisia "hulluja", täälläkin kun meikäläisiä on ainakin kaksi.

Jopa ilma suosi toipujaa, ja olin iloinen myöhästyttyäni bussista matkallani kirjastosta takaisin sairaalalle: muutaman kilometrin kävelylenkki kevätsäässä virkisti kuin varkain ja lisäsi jälleen todistusaineistoa liikunnan mieltä paratavasta merkityksestä. Kunhan ensin saa sen verran apua, että ylipäätään jaksaa lähteä ulos. Jonain päivänä taas lenkillekin, toivon.

Sitä ennen: onnitteluhalaus pikkuveljelleni syntymäpäivän johdosta! Auringonpaistetta tai ainakin kultareunoja pilviin myös muille.

Sunnuntaina sairaalassa

Pari päivää sitten löysin itseni psykiatriselta avo-osastolta. Olin ollut masentunut jo pitkään, mutta apua en ollut kehdannut pyytää ennenkuin aivan kaikki elämän osa-alueet näyttivät niin sotkuisilta, etten enää kyennyt jatkamaan omin avuin eteenpäin. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, ettei oikein mikään innosta tai onnistu - yliopisto-opinnot, työnteko, liikunta, ihmissuhteetkaan - merkitys ja tarkoitus ovat kadonneet jonnekin ja pysyttelevät visusti piilossa. ***** Mutta jossain ne piileskelevät, sen aavistan. Ja olen päättänyt löytää oman polkuni uudelleen, kunhan saan raivattua tieltäni suurten ongelmien röykkiöt. Siihen tarvitsen apua ja tukea, jota täällä sairaalassakin saan. ***** Viime päivinä olen kaikkein eniten miettinyt sitä, miksi ihmeessä olen piilotellut ongelmiani niin kauan. Jotain kieroa positiivisuuttahan siihen liittyy: kun viimeiseen asti haluaa uskoa että selviää, vaikka keinot ovat loppuneet jo aikaa sitten. Vaan lankeemus todellakin seuraa ylpeyden jalanjäljissä, sillä lopulta on pakko huutaa apua jos haluaa jatkaa elämää. ***** Tämä sivu on vielä raakile, mutta se tulee kypsymään. Toivon että kommentoit, jätät jäljen itsestäsi, jos yhtään siltä tuntuu. Voit kertoa omista kokemuksistasi tai ehdottaa sisältöä tähän blogiin. Tarkoituksenani olisi jatkossa postata tänne mielenkiintosia masennusaiheisia artikkeleita sekä esitellä jokunen kirja, ja tietenkin purkaa omaa mieltäni ja kertoa hoitoni vaiheista. Sinä voit kirjoittaa tänne tai yksityisemmin sähköpostitse, mikä vain parhaalta tuntuu. Olemme kohtalotovereita, muttemme kohtalomme vankeja...