Jee! Liberon keräilykuoret eivät enää aiheuta ahdistusta, eikä edes postiluukusta juuri tipahtanut Kaksplus-lehti, johon olisin päässyt mammamalliksi masun kasvun myötä. Kirjoituspöydällä luuhaa vielä joku lappunen osikolla 'Tukholma lasten kanssa', tai - no, sen jutun jo tilasinkin ystävän lapsosille.
Juu, aikani olisi näinä päivinä. Luulen että pääsen pahimmasta aiheeseen liittyvästä ahdistuksesta kunhan laskettu päivämäärä on ohitettu, mutta kenties mietin enkelilapseni ikää koko loppuelämän ajan, se kun keskeytyi ennen kuin alkoikaan, minkä jälkeen tyssäsi myös potentiaalisten vanhempien yhteinen tarina.
Ehkä todella toteutan suunnitelman, josta kerroin äidilleni jo varhaisteininä: että adoptoin noin nelikymppisenä. Tai sitten tyydyn niihin ihaniin pieniin (ja vähän vanhempiinkin), joihin olen saanut tutustua rakkaiden ja ystävien kautta.
Olisinhan silti ihan kokonainen.
|
2 kommenttia:
Ymmärrän sinua kyllä todella hyvin. Suru on surtava pois, ajan kanssa.Se on menetys joka tulee aina kuulumaan osaksi sinun elämääsi, eikä sitä voi mitenkään verrata kenekään muun kokemukseen.Eikä ole kahta samanlaista surua...
Onhan elämä kuitenkin uusia salaisuuksia pullollaan -eikö vaan?
Tiedätkö, sinun suhtautumisesi keskenmenosta kertomiseeni oli paras mahdollinen: katsoit hetken hiljaa ja sanoit sitten miten se oli varmasti tarkoitettu niin. Se, että tapahtumasta oli kulunut jo tovi teki tuosta kommentista täysin sopivan, ja ammattisi jotenkin lisäsi lohdutusta.
Monille ei voi edes sanoa, kun ihmiset vaivaantuvat liiaksi. Ja eihän näistä yleensäkään puhuta.
Mutta tiedän toki: suru hälvenee. Sinunlaisesi lievittävät akuuttia kipua.
Uudet salaisuudet kutkuttavat jo mieltä (: Ikinä et kyllä arvaisi ketä kuviossa pyörii. Saa nähdä, miten "lääkärin määräyksen" kanssa käy -
Kauniita aamuyön unia!
Lähetä kommentti