Seuraavan viestin jätin keskusteluun, jossa kommentoitiin HS:n Sunnuntaidebatissa ollutta Pekka Saurin kirjoitusta hoitotakuun toimimattomuudesta mielenterveyspotilaiden kohdalla. Saa nähdä julkaistaanko tämä Hesarin foorumissa, sillä laitoinpa lisäksi myös linkin tänne. Tässä kuitenkin samat rivit:
En juuri nyt jaksa lukea viestiketjua läpi, kunhan silmäilin. Itse jutun luin lehdestä psykiatrisella avo-osastolla. Tämä on ensimmäinen kokemukseni tältä alueelta, sillä olen piilotellut hiipivää masennustani vuosikaudet, ja päädyin hoitoon vasta asioden kärjistyttyä ja kunnon ahdistuksen iskiessä.
Kokemukseni viime viikolta: Eräänä iltana tunsin viimein tulleeni todella hulluksi. Asun melko korkealla, yksin, ja aloin todella pelätä, että pian en hallitse itseäni vaan kävelen parvekkeelle ja hyppään... Viimeinen järjen hiven sai minut tarttumaan puhelimeen ja soittamaan lähisukulaiselle, joka kiidätti minut ensin lähimmän TK:n päivystykseen, josta itkien kinuamalla viimein sain lähetteen psykiatriseen päivystykseen ja sieltä sitten reilun viikon viiveellä tänne, aivan ihanaan hoitoon joka on auttanut jo alle viikossa.
Ensimmäinen tapaamani lääkäri ei tuntunut ottavan minua vakavasti, sillä (itsekin alaa opiskelleena) osasin analysoida tilaani suhteellisen sujuvasti. Hän olisi mielellään lähettänyt minut takaisin korkeaan kotiini rauhoittavilla huumattuna. (Kerrottakoon tässä vielä, että olen aiemmin jutellut psyyken häiriöistäni yleislääkärin kanssa ja että taustalla on jokunen trauma.) Jonotan myös psykoterapiaan, ja se jono tuntuu olevan piiitkä...
En siis omaa kummoistakaan hoitohistoriaa, mutta lyhyenkin kokemuksen perusteella voin sanoa, että ilman nyt saamaani tukea en pian selviäisi ollenkaan. Tällä hetkellä - nykytilanteen näennäisestä lohduttomuudesta huolimatta - minulla on toivo paremmasta tulevaisuudesta.
.................................................................................................................
Olisi painajaismaista, jos apua joutuisi odottelemaan siinä olotilassa, jossa itsensä juuri ja juuri tunnistaa masennuksen tai muun epäterveen oireilun alta eikä ole kykenevä toimimaan ja ajattelemaan läheskään normaalisti. Minulla taisi kuitenkin olla onni matkassa -
PS. Julkaisi ne.
3 kommenttia:
Olet oikeassa siinä että on todella vaikeaa tulla ymmärretyksi ongelmansa kanssa (Eivätkä kaikki edes saa haettua apua) ..Ja vaikeinta siinä on juuri se ettei sinua uskota ellet ensin todella sekoa; Itsellänikin meni todella pitkään ennenkuin minut otettiin todesta ja oireilu ehti mennä välillä jo aika pahaksi, eikä sittenkään uskottu; Meni kolme vuotta ennenkuin tulin ymmärretyksi ja sain apua ja diagnoosiin...
Onneksi julkaisivat viestisi, sitä kautta minäkin löysin blogisi, jota taidan ruveta seurailemaan. Asenteesi vaikuttaa hyvältä, onneksi pääsit sairaalaan niin kuin halusit.
Tsemppiä tähän päivään. Kujanpäässä pilkistää välillä onnekis valoa. Itsellä takana (toistaiseksi..) Parin vuoden lääkitys ja terapiat. Kevät ja syksy koittavat hetättä masennusta. Mutta tiukasti tappelen vastaan. Periksihän ei anneta. Sivusi on tälläisenaan oikein hyvä en osaa mitään ehdoittaa. Kirjoitat ja teet siitä itsellesi välineen purkaa päätä. Tässä sanat jotka saivat minut jaksamaan eteenpäin. "Tuhannenkin virstaan matka alkaa yhdestä askeleesta." Kun olin ihan pohjalla näin nämä sanat psyk.polin seinällä.
Sinulle iso hali =)
Lähetä kommentti