Juuri nyt olen sekä huojentunut että huolestunut. Huojentunut siksi että selvisin, eikä kukaan kai huomannut mitään outoa, ja huolestunut siksi, koska sama tilanne tulee todennäköisesti toistumaan monta kertaa, eikä tänäinen toimintatapani pitkän päälle onnistu.
Tapahtui seuraavaa: Tein visiitin yliopistolle, tarkoituksenani tulostaa muutama dokumentti, joita täällä osastolla tarvitsen. Olin toki tietoinen että saatan tavata henkilön, johon liittyvät viimeaikojen karvaat kokemukset ovat suuri syy siihen, miksi vihdoin romahdin sairaalakuntoon. Enempiä yksityiskohtia tässä paljastamatta (kysyttäessä kerron) sanon vain, että kanssakäyminen kyseisen ihmisen kanssa on tällä hetkellä pelottavuudessaan stressaavinta mitä voin kuvitella. Ja hänethän sitten näinkin.
Panikoin. Piilouduin. Pakenin. Toivon etten tullut nähdyksi. Sairaalalla sain sitten printata papruni kun kysyin, ja heikotuttava olo alkoi tasaantua nopeasti. Koska tämänpäiväinenkään "törmääminen" ei aiheuttanut suurensuurta ahdistusta tiedän nyt, että joskus tulevaisuudessa kykenen kohtaamaan nyt pelkäämäni kamaluuden jos täytyy. Toivon tietysti ettei tarvitsisi -
Muuten päivä on taas sujunut hienosti. Olen lueskellut paljon, muunmuassa tuota ekaa tekstiäni kommentoineen Catsyn suosittelemaa 'Keskipäivän Demoni' -kirjaa, joka muuten on HYVÄ! (Kannataa tutustua opukseen, jonka kirjoittaja oli siis Andrew Solomon; tästä teen varmasti jonkinlaisen arvostelun joku kerta.) Aamulla oli psykologin keskusteluryhmä, jossa käsiteltiin esimerkiksi sitä, miten me niin helposti kuvittelemme muiden ajattelevan meistä negatiivisemmin, kuin asian laita todellisuudessa on. Mukava huonetoverini lähti kotiin vain viikon hoitojakson jälkeen, ja illalla tänne majoittuu osastolla minua pitemmän ajan viettänyt tyttö, jonka huoneen puolestaan valtaa juuri tullut miespotilas. Tunkua tänne riittää, ja kaikki 15 paikkaa tuntuvat olevan täynnä miltei koko ajan.
On myös hauska huomata, että jotkut jo lukevat näitä sepustuksiani. Kommentoikaa edelleen, ja kyselkää jos siltä tuntuu. Olen ajatellut, että tästä blogintyngästä tulee sitä kivempi, mitä enemmän tänne saadaan vuoropuhelua ja useiden ihmisten ajatuksia. Jos paranemisprosessissa oma asenne onkin huipputärkeä, niin "pään purkaminen" - vaikkapa näin kirjoittamalla ajatuksia jakaen - auttaa myös. Kunhan ensin tulee otetuksi vakavasti vaivansa kanssa ja pääsee tuen piiriin.
Olisin kiinnostunut kuulemaan muidenkin hoitokokemuksia, mitä ikinä ne sitten pitävätkään sisällään. Itse suuntaan nyt kohti oleskeluhuonetta, jossa takkatuli jo loimottaa... Rutistus sinulle! Kyllä me selvitään.
|
3 kommenttia:
Hei, jakselethan ookoosti? Kuulut niihin tiettyihin ihmisiin joita ei koskaan unohda, tosin kaikkia muistan lämmöllä...
Voimia ja taas kerran voimia -jaksa katsoa eteenpäin : )
Heis,
Ihanaa kuulla sinusta näin pian! Toivottavasti olosi on hyvä pehmoisen kaverin kanssa. Itse lähden tänä iltana lomille ja viivyn pitkälle maanantaihin; torstaina taidan sitten kotiutua kokonaan.
Minulle tulee ehkä haikea olo jo ennen täältä lähtöä: sinä hävisit jo, tiistaina lähtee J. No, se uusi poika on myös mukavaa seuraa, joten ehkä selviän... Nyt alkaa jo tulla aika pitkäksi silloin ja tällöin, mitä pidän toipumisen merkkinä - enää ei saakaan tyydytystä pelkästään siitä ettei tarvitse tehdä mitään.
Sinunkin tarvitsee muistaa, että olet toipilas, ja toimia leppoisasti sen mukaan. Jotta silmissäsi yhä säilyisi nauru (:
Kerrohan fiksumpana, kuinka tähän masentuneiden piirleikkiin voi hypätä mukaan.
Voisi olla tunteiden purku paikallaan.
Lähetä kommentti