Sunnuntaina sairaalassa

Pari päivää sitten löysin itseni psykiatriselta avo-osastolta. Olin ollut masentunut jo pitkään, mutta apua en ollut kehdannut pyytää ennenkuin aivan kaikki elämän osa-alueet näyttivät niin sotkuisilta, etten enää kyennyt jatkamaan omin avuin eteenpäin. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, ettei oikein mikään innosta tai onnistu - yliopisto-opinnot, työnteko, liikunta, ihmissuhteetkaan - merkitys ja tarkoitus ovat kadonneet jonnekin ja pysyttelevät visusti piilossa. ***** Mutta jossain ne piileskelevät, sen aavistan. Ja olen päättänyt löytää oman polkuni uudelleen, kunhan saan raivattua tieltäni suurten ongelmien röykkiöt. Siihen tarvitsen apua ja tukea, jota täällä sairaalassakin saan. ***** Viime päivinä olen kaikkein eniten miettinyt sitä, miksi ihmeessä olen piilotellut ongelmiani niin kauan. Jotain kieroa positiivisuuttahan siihen liittyy: kun viimeiseen asti haluaa uskoa että selviää, vaikka keinot ovat loppuneet jo aikaa sitten. Vaan lankeemus todellakin seuraa ylpeyden jalanjäljissä, sillä lopulta on pakko huutaa apua jos haluaa jatkaa elämää. ***** Tämä sivu on vielä raakile, mutta se tulee kypsymään. Toivon että kommentoit, jätät jäljen itsestäsi, jos yhtään siltä tuntuu. Voit kertoa omista kokemuksistasi tai ehdottaa sisältöä tähän blogiin. Tarkoituksenani olisi jatkossa postata tänne mielenkiintosia masennusaiheisia artikkeleita sekä esitellä jokunen kirja, ja tietenkin purkaa omaa mieltäni ja kertoa hoitoni vaiheista. Sinä voit kirjoittaa tänne tai yksityisemmin sähköpostitse, mikä vain parhaalta tuntuu. Olemme kohtalotovereita, muttemme kohtalomme vankeja...