Tänään on ollut positiivisin olo aikoihin. Aamulla kampesin itseni sängystä suhteellisen helposti, mikä ei ole itsestäänselvyys tässä tilassa. Nopealle nousulle oli tosin syy, sillä käytävässä odotteli labrahoitaja piikkinsä kanssa valmiina imemään minusta verta. Hänen aiheuttamansa pisto oli kuitenkin päiväni ainut kipu, sillä henkisestikin olen tuntenut olevani suurinpiirtein balanssissa, sairaalassa kun ei tarvitse suorittaa, kiirehtiä, ottaa paineita...
Ihmiset ovat mukavia, sekä henkilökunta että muut potilaat (tai kuten täällä kuulee sanottavan: asiakkaat). Senkin huomaa selvemmin, kun olo on suurinpiirtein ookoo ja kykenee havainnoimaan muutakin kuin omaa ahdistunutta mieltään. Parin muun asiakkaan (^^) ja sairaalapastorin kanssa juttelimme aamulla syvällisiä, kärsimyksen ongelmasta ja muusta sellaisesta, sekä vähemmän vakavia, kuten mahtaako minun nykyisen tiedekuntani opiskelijoiksi hakeutua tavallista enemmän potentiaalisia "hulluja", täälläkin kun meikäläisiä on ainakin kaksi.
Jopa ilma suosi toipujaa, ja olin iloinen myöhästyttyäni bussista matkallani kirjastosta takaisin sairaalalle: muutaman kilometrin kävelylenkki kevätsäässä virkisti kuin varkain ja lisäsi jälleen todistusaineistoa liikunnan mieltä paratavasta merkityksestä. Kunhan ensin saa sen verran apua, että ylipäätään jaksaa lähteä ulos. Jonain päivänä taas lenkillekin, toivon.
Sitä ennen: onnitteluhalaus pikkuveljelleni syntymäpäivän johdosta! Auringonpaistetta tai ainakin kultareunoja pilviin myös muille.
1 kommentti:
Kiitosta vaan :) Ja voimia.. Mie ymmärrän aika hyvin noita juttuja.. Itselläni on vaan vähän eri lähtökohdat ollut aikaisemmin tuolle masennusjutulle; Nyt vasta viimeaikoina olen alkanut ymmärtämään itseäni kun olen saanuta apua tukea ja hoitoa :) Kyllä se tärkeää on että meistä välitetään...
Lähetä kommentti