Huhtikuu alkoi hyvin. Eilen kävin psykiatrian poliklinikalla, jonne sain lähetteen sairaalasta. Tunnissa ehti taas puhua, ja puhua, ja... Herttainen psykologi vaikutti ensi alkuun "liian kiltiltä" - tunnen tällä hetkellä tarvitsevani jotain muuta kuin pään silittelyä eteenpäin päästäkseni - mutta osasi kuitenkin kuulla kriittiset kohdat kertomuksestani. Hänkin tosin kysyi viimeaikoina liian usein kuulemani: "Onko reippautesi rooli...?" (Mikä reippaus???)
Tuntuu siltä, että tästä on hyvä jatkaa. Tarvitsen tukea löytääkseni ratkaisuja ongelmiini; monien syyt tiedostan kyllä. Ammattilaisen kanssa juttelu, tai puhuminen yleensä, antaa minulle myös kipeästi kaipaamaani lisäenergiaa. Voimattomana ei jaksa edes ajatella.
Tapaamme näillä näkymin kahden viikon välein, minkä lisäksi taidan kohta kysyä lääkäriltäni, mitä mieltä hän olisi siitä että kävisin välillä sielläkin. Tämä opiskelijaterveydenhuollon lääkäri on ollut oikea taivaanlahja ja ensiapu pahaan olooni. Eikä mikään tunnu paremmalta kuin se, että joku oikeasti näyttää paneutuvan sinun ongelmiisi, siitä huolimatta että vaikutat välillä tyhmimmästä tyhmimmältä, asiat liian vakavasti ottavalta hupsulta. Tunteet seurauksineen kun ovat kuitenkin totta.
*****
Huomenna on kulunut jo kaksi viikkoa siitä, kun kotiuduin sairaalasta. Se kotikin on sen jälkeen ehtinyt vaihtua. Muutosta en muuten olisi selvinnyt ilman lataustaukoa osastolla, ihanien ihmisten ja rauhallisuuden ympäröimänä. Onneksi pääsin sinne juuri oikeaan aikaan!
Tuntuu siltä, että tästä on hyvä jatkaa. Tarvitsen tukea löytääkseni ratkaisuja ongelmiini; monien syyt tiedostan kyllä. Ammattilaisen kanssa juttelu, tai puhuminen yleensä, antaa minulle myös kipeästi kaipaamaani lisäenergiaa. Voimattomana ei jaksa edes ajatella.
Tapaamme näillä näkymin kahden viikon välein, minkä lisäksi taidan kohta kysyä lääkäriltäni, mitä mieltä hän olisi siitä että kävisin välillä sielläkin. Tämä opiskelijaterveydenhuollon lääkäri on ollut oikea taivaanlahja ja ensiapu pahaan olooni. Eikä mikään tunnu paremmalta kuin se, että joku oikeasti näyttää paneutuvan sinun ongelmiisi, siitä huolimatta että vaikutat välillä tyhmimmästä tyhmimmältä, asiat liian vakavasti ottavalta hupsulta. Tunteet seurauksineen kun ovat kuitenkin totta.
*****
Huomenna on kulunut jo kaksi viikkoa siitä, kun kotiuduin sairaalasta. Se kotikin on sen jälkeen ehtinyt vaihtua. Muutosta en muuten olisi selvinnyt ilman lataustaukoa osastolla, ihanien ihmisten ja rauhallisuuden ympäröimänä. Onneksi pääsin sinne juuri oikeaan aikaan!
2 kommenttia:
Tiedän tuon reippausjutun.
Minulla on ollut paljon "uskottavuusongelmia" sen vuoksi.
Ja siksi oon usein tullut tulokseen, että eihän nämä minun vaikeudet voi niiin pahoja. Kun näin on annettu ymmärtää.
Taistelethan!
Älä missään nimessä vähättele omia tuntemuksia!
T. nimimerkki "wanha konkari"
Kiitos taas tuesta!
Mitäpä sitä muuta voisi kuin olla vaan, sellainen kuin on. Muutaman sympatiapisteen kai saattaisi surkeamman näköisenä saada, mutta eipä sekään pitkän päälle lohduttaisi. Kuitenkin se, että onnistuu pitämään itsensä edes jossain kuosissa ja joskus pakottamaan hymyn naamalleen, on osa masennusta vastaan taistelua.
Ja toisaalta, joidenkin silmissä sitä on ihan luuseri näiden tuntemustensa kanssa. Että ehkä ne ammattilaiset vain ovat tottuneet kohtaamaan niin alamaissa olevia, jotta poikkeus kaavasta kirvoittaa epäilyksiä. Itselleni nimenomaan ne hetket, jolloin on mahdollista jutella ja selvitellä asioita oikein olan takaa, ovat juuri niitä iloisimpia - kenties kaikkein "reippaimpia".
Lähetä kommentti